Musiikkikoulu

Innostuin opettamisesta jo aivan pienenä

Olen Jaana Kauppi. Synnyin vuonna 1979 Nastolan Villähteellä. Kävin alaasteen ja ylä-asteen lähikouluissa. Aloitin pianon soiton 3-vuotiaana itsekseni kotiuruilla, ja soittotunneille lähdin kansalaisopistoon 5-vuotiaana. Opettajana oli kylällä kuuluisa vanha äkäinen nainen. Ehkä siksi olin kovin iloinen, kun 6-vuotiaana pääsin konservatorioon. Opettajat vaihtuivat useasti ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Oli kilttiä ja herttaista, tiukkaa ja vaativaa opettajaa, ja heidänkin menetelmiinsä kuului jo silloin 80-luvulla aina silloin tällöin lahjonta, kiristys ja uhkaus. Ihan hyvin ne tepsivät. En lentänyt kahdeksannen kerroksen ikkunasta, kun olin harjoitellut läksyni... Mutta kaikista näistä huolimatta, kävin innolla tunneilla. Ne olivat pääsääntöisesti aina mukavia. Innostuin kun opin ja etenin, vaikka harjoitella en vielä jaksanut paljonkaan ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Lähes aina menin tunnille varsin mitättömällä harjoittelumäärällä. Tällä lohdutan usein vanhempia, jotka ovat huolissaan, kun lapsi ei harjoittele tarpeeksi. Innostus harjoitella nostaa monella päätään vasta vuosien jälkeen aloituksesta. Ja olen huomannut, että pienelläkin harjoittelulla lapsi kyllä etenee, he ovat lahjakkaita omaksumaan nopeassa ajassa. Joskus menetän auktoriteettini opettajana, kun kehun oppilasta siitä kuinka hyvin tämä on harjoitellut kun soitot ovat edistyneet kovasti viime viikon tunnista. Siinä oppilas on usein hehkunut syvää ylpeyttä, kuinka hän kertoo, että ei ole harjoitellut yhtään...

Jaana

"Ensimmäinen oppilas 8-vuotiaana"

Innostuin opettamisesta jo aivan pienenä. Halusin aina leikkiä koulua, jotta sain olla opettaja. Pianonsoiton opetus oli kuitenkin parasta, ja uhrikseni joutui ihana pikkusiskoni Johanna. Hänkin kävi pianotunneilla ja oli taitava pianisti. Siinä oli hyvä kohde harjoittaa opettajan taitoja. Usein valitettavasti nämä opetushetket päättyivät kuitenkin pieneen katastrofiin. Johanna hermostui neuvoistani ja jätti minut lähes poikkeuksetta yksin opettajan penkille istumaan, josta huutelin vielä perään hyviä neuvoja. En ymmärtänyt lainkaan kuinka hän ei halunnut ottaa vastaan opetustani! Menetimme hermot poikkeuksetta aina kun harjoittelimme yhdessä. Tänä päivänä ihailen häntä siitä, että hän sieti kuunnella minua edes nuo muutamat minuutit. Liian läheinen opettaja ei vain ole vakavasti otettava, niin se vain menee. Onneksi en ehtinyt tuhota innokkuudellani kaikkea, Johannasta tuli niin ikään pianonsoiton opettaja.

Linnea

 

Oppilaana oma tytär?

Tänä päivänä yritän opettaa pientä viisivuotiasta tytärtäni, ja se on ehkä niitä elämäni suurimpia kärsivällisyyskouluja. Linnea sanoikin minulle jokin aika sitten, että pianonsoitto on ällöä eikä halua soittaa. Kysyin miksi, ja hän vastasi, että kun minä laulan hänen soittonsa mukana. Epäilin, että hänenkin tunteensa kävivät tunneilla vuoristorataa, joten ehdotin että entäpä jos vaihdettaisiin opettajaa. Se olikin hänestä loistava ajatus! Nyt hän käy PiaCellossa pianotunneilla ja minä ”vain harjoitutan”... Nähtäväksi jää mitä tästä tulee.

Itse aloin innostumaan vakavasti pianonsoitosta yläasteella. Silloin taidot olivat jo kehittyneet niin, että sai soittaa jo hienoja kappaleita, jotka miellyttivät korvaa. Pikkuhiljaa innostus kasvoi ja yhdeksännellä luokalla taistelin äitini kanssa siitä, että menenkö iltalukioon vai päivälukioon. Minun mielestäni ehdottomasti piti mennä iltalukioon, jotta voisin harjoitella tarpeeksi päivällä. Äitini mielestä ymmärrettävästi oli syytä panostaa lukioon. Menin siis päivälukioon, jossa kävin tasan yhden päivän, jonka jälkeen uusi pianonsoiton opettajani pelasti minut ja määräsi iltalukioon juuri sen takia, että saisin harjoitella tarpeeksi. Se oli aivan oikea päätös. Se laukaisi innostuksen musiikkiin ja soittoon aivan uudella lailla ja siitä oikeastaan alkoi suuntautuminen musiikkiin ammattina. Äitini iloksi valmistuin iltalukiosta hyvin arvosanoin ja sainpa kaksi stipendiäkin.

Musiikkipedagogiksi vuonna 2002

Lukiosta valmistumisen jälkeen lähdin opiskelemaan Tampereen konservatorioon musiikkipedagogiksi. Valmistuin vuonna 2002, jonka jälkeen suoritin muuntokoulutuksen, jolla muunsin konservatorion pedagogitutkintoni amktutkinnoksi. Muuntokoulutuksen jälkeen tein solistisia erikoistumisopintoja kaksi vuotta. Vuonna 2006 olin suorittanut kaikki elämäni opinnot. Edellisenä vuonna olimme muuttaneen mieheni Ilkan kanssa Tampereelta Jyväskylään. Tampereelle jäi lähes kaikki... Ihanat muistot, työt, ystäväni.. Jyväskylästä en tuntenut yhtä ainutta ihmistä. En ollut koskaan edes käynyt Jyväskylässä muuten kuin pysähtynyt junalla matkalla pohjoiseen ja katsellut ikkunasta asemarakennusta. Mieheni Ilkka oli saanut viran Jyväskylä Sinfoniasta ja hän oli jo kaksi vuotta kulkenut Tampereen ja Jyväskylän väliä. Siispä minun oli aika luovuttaa, sillä minulla ei ollut kuin tuntiopettajan työ Tampereen konservatoriolla, ja Ilkka oli väsynyt reissaamiseen. Ihmettelen miten hän jaksoi edes nuo kaksi vuotta! Nyt siis asuimme Jyväskylässä, ja mietin, että mitäs sitten tehdään. Ei ollut töitä ja tunsin, että nyt oli aika perustaa tuo musiikkikoulu, joka oli elänyt omaa unelmaansa jo vuosikaudet mielessäni. Samoihin aikoihin sain töitä Puulan seutuopistossa. Iloitsin tästä työstäni kovasti. Kävin nelisen vuotta opettamassa Toivakka-Rutalahti-Leivonmäki-Joutsa-akselilla kolme päivää viikossa. Oppilaat olivat aivan ihania ja ahkeria. Nautin tästä opetustyöstä kovasti.

Piacellon toiminta alkoi v. 2006

Samana vuonna kun aloin käydä Puulan opistossa opettamassa, perustin tämän unelmani, Musiikkikoulu PiaCellon. Itseasiassa minulle tarjottiin tätä musiikkikoulua. Minulle täysin tuntematon ihana henkilö lahjoitti pienen pianokoulunsa koska hän muutti itse pois ja hänen oppilaansa jäivät ilman opettajaa. Ei aivan sattumaa. PiaCello oli koulun uusi nimi, ja uudet tilat etsimme tietysti asuinpaikkamme läheltä Palokasta. PiaCello aloitti toimintansa vuonna 2006 noin 50 oppilaalla ja yhdellä luokkahuoneella. Vuonna 2009 perustimme uuden toimipisteen Vaajakoskelle. Oppilasmäärät nousivat vuosittain. Vuonna 2011 perustimme kolmannen toimipisteemme Muurameen. Nyt meillä on yli 200 oppilasta Jyväskylän alueella. Näiden vuosien varrella olen iloinnut siitä, että musiikin harrastaminen on edelleen suosittua ja tarpeellista. Se on tärkeää ja kehittävää. Olen laittanut tarinoita musiikin ja soittamisen vaikutuksesta lapseen facebook-sivuillemmekin, voit lukea miten valtava ja ihmeellinen on musiikin kehittävä voima.

Olen itse opettanut koulussamme koko ajan, samoin Ilkka orkesterityönsä ohella. Olemme nauttineet kovasti työstä, jossa voimme olla tekemisissä lasten ja vanhempien kanssa. Olemme saaneet heistä ystäviäkin. Olemme saaneet seurata monia satoja innostuneita oppilaita vuosien varrella. Monet perustamisvuonna aloittaneet oppilaat soittavat meillä edelleen. Se on meille iso kiitos!

Pianistista yrittäjäksi

Minusta, jonka piti olla täysiverinen pianisti ja opettaja, tulikin yrittäjä - papereiden pyörittäjä. Ensimmäiset vuodet menivät termejä opiskellessa, kaikki oli aivan vierasta. Kirjanpitäjän juttusilla hymyilin kauniisti ja nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi. Samassa juoksinkin kotiin googlettamaan kirjanpitäjän sanoja. Tänään tämän yrityksen johtaminen on luontevaa ja mukavaa.

Parhaita hetkiä ovat ehdottomasti ne, kun pidämme keväisin ja jouluisin matineoita Palokan ja Vaajakosken kirkoissa, joissa saamme esiintyä oppilaiden kanssa hyvissä tiloissa hyvillä soittimilla. Näissä matineoissa on ihailtavaa, kun lapset hiukan jännittävät esiintymistä, mutta rohkenevat silti astua monikymmenpäisen yleisön eteen esiintymään. Lopussa niiataan ja kumarretaan hymyssä suin, se on aina ison aplodin paikka. Joskus onnistutaan, ja joskus ei. Molemmat, onnistuneet ja omasta mielestä epäonnistuneet, ovat yhtä hienoja esityksiä.

Musiikin harrastaminen kehittää keskittymiskykyä

Joskus, kun ei ollut vielä omia lapsia, en aivan ymmärtänyt sitä kun vanhemmat kertoivat, että harjoittelusta ei tule mitään, kun lapsi suuttuu pienistäkin virheistä ja luovuttaa. Tämä on harrastus, jossa opetellaan koko ajan uutta, käytetään usein molempia käsiä, jalkoja, silmiä, korvia ja aivoja yhtäaikaa. Se on itseasiassa hyvin haastavaa. Ja nyt todistan itse sitä kun oma tytär hermostuu helposti virheistä ja mököttää pianon takana. Ymmärrän, kun olen jo omalta kohdaltani unohtanut, miten voimakkaasti tämä harrastus kehittää keskittymiskykyä. Yrittämistä. Kun ei luovuteta. Ja lopussa kiitos seisoo. Aivan elämäni ensimmäinen oppilaani kahdenkymmenen vuoden takaa oli tyttö, joka nuohosi flyygelini alla ja luuttusi lattiat puolestani. Ajattelin kyllä siinä, että tätäkös tämä sitten on. Ei siinä kuitenkaan mennyt kuin muutamia kuukausia, niin hän jaksoi jo istua tuolilla koko soittotunnin ajan ja kuunnella. Haastavaa mutta palkitsevaa, molemmille!

En koskaan päättänyt lähteä kouluttautumaan muusikoksi. En tiedä edes miten se tapahtui. Sitä vain ajautui sille tielle. Olen suunnattoman iloinen, että sille tielle ajauduin. Nautin tänä päivänä opettamisesta enemmän kuin koskaan, sillä en osaa ottaa sitä enää niin vakavasti kuin nuorempana. Myönnettäköön että alkuun, silloin 20 vuotta sitten, minua ei kiinnostanut ihan hirveästi se, että nauttiiko oppilas soittamisesta, kunhan hän oppi ja osasi, mielellään ihan täydellisesti. Onneksi olen löytänyt sen ytimen, musiikista täytyy saada ja voida nauttia ja iloita. Kaksi prosenttia musiikin harrastajista suuntautuu musiikin alalle, joten niistä 98 prosentista meidän täytyy huolehtia, että he säilyttävät innostuksen musiikkia kohtaan vaikka musiikkiharrastus joskus päättyisikin.